Joskus sanonnat jäävät mieleen kertakuulemalta. Ehkä ne vain ovat sopineet elämäntilanteeseen niin, että tilanne sellaisenaan on luonut vahvan viitekehyksen aivoille sijoittaa sanonta jonnekin helposti saataville.

Pyhä Ignatius (maalaus vuodelta 1622, Domenichino)

Yksi tällainen mieleen painunut ajatus oli, kun taannoin kuuntelin opetusta, jossa käytiin läpi vuorisaarnan autuaaksijulistusta. Puhuja oli isä Thomas Keating. Hän opetti autuaaksijulistuksesta kontemplaation tienä. Kontemplaatio merkitsee tässä syvällisesti keskittyvää, usein hiljaista mietiskelyä ja rukousta.

Kuin ohimennen sivulauseessa Keating viittasi, että on kaksi täysin eri asiaa olla ’rauhantekijä’ tai ’rauhanpuhuja’. Tällä hän viittasi siihen, että rauhasta puhujia aina riittää, mutta he eivät ole valmiit uhrautumaan itse rauhan tähden. He puhuvat rauhasta ja vaativat toisia tekemään sen. Heille rauha on jotain, mitä heillä mielestään on, mutta eivät ole valmiit jakamaan sitä eteenpäin. Tämä ei ole rauhaa – se on illuusio rauhasta, tyyneyden tunne.

Rauhantekijä sen sijaan on valmis tekemään – jos ei nyt kaikkeaan, niin ainakin merkittäviä asioita, joita rauha edellyttää. Hän ei puhu rauhasta, vaadi sitä muilta, vaan vaalii sitä. Hän tekee sen näkyväksi, kun Jumala saa rakentaa rauhaa hänen kauttaan.

Tämä on myös kantava periaate kontemplaatiossa ja hiljaisessa rukouksessa. Rukouksen tai hiljentymisen tarkoitus ei ole edistää pakoa todellisuudesta eikä luoda rukoilijalle kivaa seesteistä hetkeä kellua Jumalan rauhassa. Näin toki usein ihminen Jumalan läsnäolossa kokee, mutta se on Jumalan työ ja läsnäolon hedelmä – ei itse tarkoitus. Jumalan tahto on, että me voisimme jakaa eteenpäin rauhan, jonka hän on tehnyt meidän kanssamme.

Meidät on ns. kutsuttu tuomaan rauha rukousmatolta arkiseen elämään. Ei vain puhumaan siitä tai mietiskelemään rauhaa omaksi iloksi, vaan Jumalan armossa ja tahdossa tuoda rauha sinne, minne menemme. Tällöin olemme armosta saaneet käsittää jo ripauksen siitä, mistä Jeesus puhuu sanoessaan:

”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.” (Matt. 5:9)

Sanan tekijät

Jos et tahdo vuorisaarnan ’rauhantekijöitä’ koskevassa tulkinnassa uskoa minua tai isä Thomasta, niin otapa vaari Jaakobin kirjeen ohjeesta. Jaakob kirjoitti saman ohjeen seurakunnalle. Hän vain laajentaa edellä esittämäni ajatuksen laajemmalle kuin ’vain’ rauhan tekemiseen:

”Olkaa sanan tekijöitä eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne.” (Jaak. 1:22)

Sanoisin, että nyt on aika kaivaa vuorisaarna kokonaisuutena esiin ja käydä miettimään, missä kaikessa olen jäänyt vain ”sanan kuulijaksi” tai korkeintaan sen ”puhujaksi”. Puhe on hyvä, mutta jos se jää pelkäksi puheeksi, ovat sanat tyhjiä ja arvottomia.

Eiköhän se ole kuitenkin niin, että jos tuo ”kerran kuultu hyvä siemen” putoaa hyvään maahan, se tuottaa moninkertaisen sadon (Luuk. 8:4-8)? Entä mistäkö sadon sitten näkee? No, tietenkin siitä, että sieltä maan alta nousee jotain vihreää oraalle…

Jos Jumalan sana tuottaa elämässäni vain kuulemista ja ehkä jotain pientä katteetonta puhetta suupielestä, niin eiköhän silloin olla itsepetoksen tiellä, niin kuin Jaakob vihjaa. Siemen on kylvetty, mutta eipä se ole saanut kasvaa vartta edes maaperästä ulos. Ja tätähän riittää. Kuinka paljon hengellisistä puheista on vain kuollutta sanan helinää! En lähde tässä tätä ruotimaan, annan Jaakobin tehdä sen. Kuulehan häntä.

” Ehkä joku nyt sanoo: ”Sinulla on usko, minulla teot.” Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani. Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat. Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?” (Jaak. 2:18-20)

Tiedän, tämä kuulostaa ikävälle, mutta se on tarkoituskin. Mieluummin puhun kaksi sanaa, jotka ovat tulleet lihaksi elämässäni kuin tuhansia sanoja jonninjoutavaa löpinää.

Armon kerjäläisenä…

Ehkä tämän kautta pääsemme kiinni omaan asemaamme Jumalan edessä. Ymmärrämme jotain siitä mahdottomuudesta, mitä käytännössä elämämme edustaa Jumalan näkökulmasta.

Eipä siihen montaa sanaa tarvita. Mutta homman hienous on siinä, että Jumalan suusta yksikin sana riittää, koska hänen sanoissaan on elämä.

Tyhjistä sanoistamme huolimatta Herramme Jeesus toki avaa läsnäolonsa sinulle ja minulle, kun vain levitämme rukousmattomme ja tulemme hänen eteensä. Hänen luotaan me löydämme rauhan tähän kovin hälyiseen ja ikävään maailmaamme.

Luetaanpa vielä kerran Jaakobin kehotus olla ”sanan tekijä”. Se avaa myös mielenkiintoisen näkemyksen käänteiseen hartauselämän:

”Olkaa sanan tekijöitä eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne.” (Jaak. 1:22)

…käänteiseen hartauselämään

Mitäkö tarkoitan ”käänteisellä hartauselämällä”? Viittaan siihen, että usein hartauselämä – aina minulla – on ollut sellaista eteenpäin katsovaa pohdintaa.

Aamulla rukoukseni ovat keskittyneet siihen, miten voisin olla enemmän ”sanan tekijä” tai jotain sen suuntaista. Illalla puolestaan kiitän enempää ajattelematta kuluneesta päivästä, pyydän varjelusta öiseen lepoon tai ehkä huolehdin jo huomisesta. Tällöin rukouksen tähtäin on tulevassa, mikä monesti erehdyttää jopa ajattelemaan, että myös Herran lepo tai ’syvempi’ kohtaaminenkin odottaa jossain tulevassa, vaikka kaikki on katettu tähän hetkeen.

Mitäpä jos kääntäisin tämän usein monologin muotoon laaditun rukouksen draaman kaaren toisinpäin? Lähtisin liikkeelle rukouksessa tästä hetkestä ja kulkisin tietä ajassa taaksepäin illasta aamuun? Tarkastelisin kuluneen päivän valintoja siitä näkökulmasta, miten elämäni ”sanan tekijänä” on mennyt. Kävisin siis siinä läpi toteutuneen päivän ja levittäisin elämäni siihen Herrani jalkojen juureen sellaisenaan kaunistelematta tai kauhistelematta. On turha sokeroida sellaista, mikä on.

Ehkä tällä tavoin löydän uuden syvyyden Kristuksen armolle. Ja ainakin saan siitä realistisen lähtökohdan tulevan päivän odotuksille. Mitä on ollut tänään, kertoo paljon enemmän huomisesta kuin harhaiset kuvitelmat. Katselen siis vain elämääni Jumalan armon näkökulmasta ja annan kiitollisuuteni Vapahtajaani kohtaan syvetä.

Tästä näkökulmasta Jaakobin sanoma muistuttaa minua Ignatius Loyolan ja hänen seuraajiensa hengellisestä harjoituksesta, jota kutsutaan nimellä ”examen”.

Siinä hartauden harjoittaja katsoo omaa päiväänsä toteutuneena kuluvasta hetkestä taaksepäin. Se keskittyy arviointiin, päivän avoimeen tarkasteluun. Se on omiaan palauttamaan meidät myös pois tietävyytemme ylivertaisuudesta. Siinä varsin nopeasti huomaa, kuinka vähän ihminen päivästään muistaakaan. Ja silti Jumalan edessä meidän menneemme on avointa ja kirkasta. Herää vain kysymys, kuinka paljon sellaista olen saanut anteeksi, mitä en edes muista?

Hyviä itsetutkistelun kysymyksiä voivat olla esimerkiksi seuraavat. Miten hyvin päivittäiset tekoni vastaavat sitä, mitä sanoillani ilmaisen? Miksi ja kenen puolesta olen eniten kiitollinen? Missä olen toiminut Jeesuksen esimerkin mukaisesti? Onko olemassa alueita, joilla olen laiminlyönyt sekä toisten että oman itseni hoitamisen tarpeet? Miten voisin syventää myötätuntoista elämää ja käytännön armollisuutta tulevaisuudessa?

Yksinkertaisesti sanottuna tämä on helppo keino tulla paremmaksi kuuntelemaan ”Jumalan sanaa” ja samalla todistamaan sanasta, Jeesuksesta, päivittäisessä elämässämme.

Ei sen kummempaa. Näin tänään.